Aamu valkeni pirteänä 19 asteisena mutta ennusteet olivat synkkiä; helle nostaa täksi päiväksi lämmöt tuskalliseen 32:een ja loppuviikoksi vielä 35:een. No ei ainakaan sada, vaikka olenkin sitten hiestä märkänä.
Päätin suunnistaa autobaanaa vähän alemmas. Ja vaihtaa sitten pikkutielle. Eli aluksi olisi luvassa pari kolme tuntia viivasuoraa baanaa joten pitää kokeilla miten tällainen vähän enduropyörän näköinen kulkupeli oikein pärjää moottoritiellä. Ei muuta kuin testaamaan. Nostin nopeuden yli 140:n. Etupää tuntui vähän levottomalta mutta ajattelin että se kuuluu asiaan. Pysähdyin kuitenkin ja tiukkasin takajousen iskunvaimennusta (olen oppinut että eturenkaan epävakaus johtuu useimmiten takajousituksesta, uskokaa tai älkää). Meno muuttui vakaaksi ja matkanopeudenkin voi nostaa tuttuun 150+ -nopeuteen. Taas on kiva että alla on Ducati. Se on siitäkin hyvä että jousituksessa on valmiiksi kaikki tarpeelliset säädöt eikä tarvitse heti ruveta vaihtamaan taka- tai etujousen osia (kuten aikaisemmissa Hondamerkkisissä massapyörissä).
Kyllästyttyäni käännyin parin tunnin armottoman ajon jälkeen baanalta pois ja ajoin netistä löytämäni Motorradcafe Die Kurven pihaan jossa ajattelin lounastaa. No eipä ollut mokomassa paikassa ketään. Hyppäsin siis taas Ducatin selkään ja jatkoin mutkateistä nautiskelua; kivoja mäkisiä teitä ja parin kilometrin välein joku kylä. Ilmakin vaihtui mukavasti nahkatakin alla joten ei tullut kovin kova hikikään.
Sitten pistin keulan kohti Villa Löwenhertz‘ä. Kyseessä on suosittu motoristihotelli jonka olin aikoinaan löytänyt netistä. Oli vähän epäileväinen olo että mitenhän kuuma siellä on kun on näin helle. Paikka olikin positiivinen yllätys; linnamainen rakennus, jossa oli puut suojana ja paksut seinät. Sisätilat olivat kohtuullisen viileät vaikka ilmastointia ei ollutkaan.
Sain viimeisen yhden hengen huoneen toisesta kerroksesta. Silloin viimeistään olin hiestä märkä kun ähelsin laukut huoneeseen.
Kellarikerroksessa oli viileät vaihtoehtoiset yhteismajoitustilat, mutta ei houkutellut.